valvoin varmaan puol viiteen asti shopaten netissä ja tuijottaen kännykän näytöllä sen nimeä. niin monta kertaa meinasin painaa vihreetä luuria. mut sit ajattelin järkevästi, että se on varmaan jo sammunu ja oon viimeinen ihminen josta se haluaa kuulla mitään.

hain omasta huoneesta peitot ja nukuin sohvalla. luin vintage fashionia ja tuijottelin ikkunasta ulos. ja tosiaan heittelin kännykkää seinään. ihan kuin ois varaa uuteen.

aamulla heräsin ehkä 11 aikaan. kävelin juoksumatolla 5.5 km/h ja 6 km/h 45 minuuttia. sit juoksin vielä 20 minuuttia 9.0-12.5 km/h.

ennen näissä tilanteissa shoppasin visan tyhjäksi, söin suklaata ja vedin lärvit, inhosin itseäni. nykyisin shoppaan oman ja äidin visan tyhjäksi, juoksen niin pitkään et jalat pettää alta, en syö ja sulkeudun neljän seinän sisään. tai sitten kieltäydyn vaan tapaamasta ihmisiä. kumpi nyt sitten on parempi? molemmissa on puolensa. kulutan rahaa, ei hyvä. olen absolutisti nykyisin, se on hyvä. en syö enää aimo annoksia, hyvä. eristäydyn, MIKSI HELVETISSÄ? en tiedä. pelkään? helvetisti. mitä? sitä ei tiedä. mut nyt oon aika yksin, ja tää ei ole hyvä. tästä en tykkää. en vaan haluu luottaa keheenkään. ne pettää sut tai sä petät ne, ja kumpikin on pahempi toistaan.

öiseen syömiseen lisätään pieni annos ruismakaronilaatikkoa jonka äiti teki kaksi päivää sitten, hyi.

tänään siis...

su

vettä, maitoa, sokeritonta mehua

teekupillinen hedelmäsalaattia

katoin tänään super size men. tosi hyvä. ei mäkkiä ei.

ainiin, edittinä vielä yksi juttu. moni neuvoo keskustelemaan terkkarin kanssa laihduttamisesta. meidän koulun terkkari painaa 45 kiloa ja muistuttaa siitä joka vuosi jokaiselle josta se ei pidä, toisin sanoen läskeille ja rumille lapsille. kuulun kumpaankin, joten.. ei, sille naiselle en puhu yhtään mistään.

ja sitä äidille puhumistakin on ehdoteltu. äitinikin on sellainen poikkeus. se vei mua niin pitkään mäkkiin kaksi kertaa viikossa lapsena kunnes kieltäydyin menemästä. ei yleensä itse siellä syönyt mitään. sitten sillä omatunto kolkutti ja laittoi hyvää ruokaa, tosin se omatunto vaimeni kun terveellisesti 14-vuotiaana olin kokoa xs ja painoin 41 kiloa. pullaa ilmestyi about joka viikko. no ei ihan mutta suunnilleen. vähän aikaa se oli iva herkutella, mutta pyysin äitiä lopettamaan. se vaan tihensi tahtia. itse en ikinä sorru kaupasta ostamaan makeaa tai keksejä sun muita, mutta jos niitä on kotona, en vaan oikein hillitse itseäni. puhuin useaan otteeseen äidille, itkin monet kerrat, mutta äiti käyttäytyi kuin ei olisi suurikin martyyri ja yrittäisi parhaansa, kun samaan aikaan laihtui tikuksi, ei syönyt ikinä ja kantoi kotiin herkkuja. kun onnistuin lopulta pidättäytymään herkuissa, äiti alkoi kaatamaan helvetisti öljyä ja sokeria ruokiin selkäni takana. ihan tosi, minkälainen äiti toimii näin? nykyisin on siis pienoinen uskon puute äitiin. nyt se vihdoinkin käyttäytyy, mutta mitä se enää auttaa? olisi ollut äiti silloin kuin oli mahdollisuus. en jakele tässä suhteessa niitä ässiä sille enää.

sisko on samaa paskaa kuin äiti, paitsi ettei äiti juo ja hän on alkoholisoitunut, joten.

ja en tässä esittele kuinka hirrrveenkauheenangstittavanteininrankkaa elämäni on. siis perhettä ne on, mutta voisivat vaan käyttäytyä kuin aikuiset ihmiset, koska niitä ne on jne. ajattelin vaan vastaa tällein yleisluonnollisesti. tietty heille puhuisin asioistani, jos heitä kiinnostaisi mitä minulle kuuluu ja jos itseäni kiinnostaisi jollain lailla kertoa mistään. mutta kun ei ole luottoa. saldo tyhjä. ehehe.

juoksin vielä äsken toisen 20 min 9 km/h ja kävelin 25 min 6 km/h. just.