on vierähtänyt jonkin aikaa siitä kun viimeksi kirjoitin. ja täytyy sanoa, että olen kasvanut ihmisenä valtavasti tänä aikana. suunnitelmia olen tehnyt, mitään ei ole lyöty lukkoon. tuleva puoli vuotta näyttää onko minusta siihen.

kesällä sattui paljon. elämäni muuttui.

loukkaannuin vakavasti minusta riippumattomista syistä, ja jouduin lopettamaan rakkaan harrastukseni. .

paras ystäväni yritti riistää itseltään hengen hyppäämällä katolta.

löysin ihanin pojan, jonka kanssa vietin kesällä pari kuukautta. sitten tiet erosivat.

äiti-tytär-suhteeni oli niin verinen, ettemme puhuneet 49 päivään. nyt asiavat ovat paremmin. vietämme tänään jonkinsortin joulua vuosiin. meillä on myös kuusi.

kaikkien näiden sotkujen takia lihoin taas. mutta opin tästä. ja koska nyt tiedän mitä haluan, tiedän suunnilleen mihin suunnata. mihin tähdätä. ennen tiesin vain, että TÄMÄ IHMINEN EN HALUA OLLA. nyt tiedän, ettei minun ole tarkoituskaan, jos haluan tehdä unelmistani totta. ja minä piru vie aion.

katson tässä samalla lapsuuden kuvaani. istun valokuvaajan jakkaralla, päälläni siskon vanha punainen mekko. hartiani ovat jäykät, ilmeeni särkynyt. kaiverran vasemmalla kädellä oikeaani. olemukseni oikein huutaa: "häpeän itseäni, vie se kamera pois."

tämä sai minut kaivamaan kaikki albumit esiin ja selaamaan tuntitolkulla kuvia. ja siinä ne olivat, todisteet A:sta Ö:hön: se sama tyttö joka kuvassa kärvistelemässä, ihan palasina jopa unelmalomalla hiekkarannalla.

nyt on aika murtautua ulos kuoresta. toukasta tulee ennen pitkää perhonen, ellei se päätä jäädä makaamaan koteloonsa ja kuolla. välillä on näkynyt välähdyksiä perhosesta, mutta nyt on aika tarttua toimeen.

pointti: HELVETTIIN SYYÖMISHÄIRIÖT. TÄMÄ TYTTÖ AIKOO TEHDÄ JOTAIN PYSYVÄÄ. TUODA ESIIN JOTAIN MIKÄ AINA ON LLUT SIELLÄ JOSSAIN.

tää blogi saa uuden startin. jätän vanhat tekstit muistutukseksi. vaikka olin 42-kiloinen, olin edelleen se hiiri, kiltti tyttö jota aina itketti. haaveilija.

oisko nyt aika koittaa tehdä niistä haaveista totta? mä oon ainaki messissä.